Tämän ja paljon muuta saimme oppia viikon aikana, jolloin meitä opetti vieraileva tanssitaiteilija, tanssin opettaja ja koreografi Vera. Jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, kuin olisimme tehneet pienimuotoista anatomista ruumiinavausta nykytanssista viikon aikana. Opiskelimme omien kehojemme liikettä tutkien sekä keskustellen, mistä nykytanssi koostuu. Millaisia liikkeen laatuja, suuntia ja rytmejä on? Miten keho ja mieli voivat yhtyä liikkeessä? Entä jos mieleni ei johdakaan kättäni, vaan käteni ajattelee sitä liikuttaessa? Mitkä ruumiinosat johtavat liikettä ja millaista liikettä siitä seuraa? Millainen on esimerkiksi rullaava, työntävä tai liukuva liike? Miten voimme liikkua lattialla, keskitasossa tai pystyasennossa?
Ja se pää ja häntä. Ah, miten hieno laitos ihmiskeho onkaan. Oli tajuntaaräjäyttävää huomata, miten kokonaisvaltaisesti pään ja hännän huomioiminen liikkeessä, muuttaa liikkeen sujuvuutta ja tunnetta kokonaisena kehona liikkumisesta. On yksi asia katsoa ja yrittää päästä kiinni edessä seisovan tanssinopettajan liikkeisiin ja toinen asia saada omaan kehoon oivallus ja tuntuma jonkin liikkeen sujuvuudesta. Esimerkiksi lattiatason meritähtimäisiä rullauksia voi joutua ajattelemaan hyvin monimutkaisesti: nyt vasen käteni tekee sitä ja tätä ja lantioni liikkuu vastakkaiseen suuntaan jne. Tällaisessa tavassa suorittaa liike, tunne kokonaisvaltaisesti liikkuvasta kehosta voi helposti hukkua ja siihen liittyvä tunnekokemuskin voi olla hajanainen. Sen sijaan, jos ajattelemme, että meritähtiliikkeen laajenemisvaiheessa häntämme eli häntäluumme ja päämme ovat mahdollisimman kaukana toisistaan ja supistumisvaiheessa mahdollisimman lähellä toisiaan, kokemus liikkeestä muuttuu. Koin viikon aikana parhaimmillaan suurta iloa siitä, että aikaisemmin kömpelöltä ja vaivalloiselta tuntuvasta liikkeestä tuli, ainakin ajoittain, sujuvaa ja vaivatonta. Keho ja mieli pysyivät yhdessä ja raajat ikään kuin tekivät ihan itsekseen sen, mitä niiden kuuluikin tehdä, kun huomio keskittyi suureen johtolankaan, päähän ja häntään. Sain hetkeni kissana.
Jännittäviä elämyksiä oli myös koreografiaharjoitteiden, kompositioiden kanssa. Sijoitimme tyhjään tilaan esineitä, tuolia, villapuseroa, siivousmoppia ja jumppapatjaa. Sen jälkeen sijoituimme tilaan itse ja aloimme tanssia duettoina ja trioina. Oli hienoa huomata, miten tilaan sijoittaminen ja sijoittuminen loivat kehyksiä erilaisilla merkityksille, jännitteille ja tarinallisille mahdollisuuksille. Jos harjan varsi sijoitettiin liian ilmiselvään paikkaan, yhtäkkiä asetelmasta katosi jännite tai mielenkiinto. Ja toisaalta tuolin asettaminen juuri siihen kutkuttavaan paikkaan tyhjässä tilassa kutsui mielikuvituksen laukkaamaan villisti ja tanssijalan vipattamaan. Tämä kaikki tietysti oli katsojan ja kokijan silmässä, eri asetelmat varmasti liikuttivat meitä ryhmäläisiä eri tavoin. Oli myös todella antoisaa katsoa ja itse tanssia näissä asetelmissa. Suhde toisiin tanssijoihin ja esineisiin tilassa synnytti vuorovaikutusta ja halun tanssia tietynlaisia liikettä suhteessa toisiin. Tanssi tuntui syntyvän ikään kuin itsestään ja kun antoi sen tulla, oli todella vapauttavaa olla välittämättä, miltä se näyttäisi ulospäin. Tanssi syntyi yhdessä muiden liikkeiden ja esineiden luomien merkitysten ruokkimana.
Kaiken kaikkiaan viikko tarjosi paljon luovuutta ruokkivaa ravintoa. Vaikka en ole teknisesti taitava ja kehoani rajoittavat tällä hetkellä monenlaisest kivut ja kolotukset, minulla on toivoa tanssijana ja luovana tanssijana. Kehoni voi olla vajavaisuuksista huolimatta elävä, merkityksiä luova ja kokemuksia ja tunnetiloja välittävä ja kommunikoiva. Nykytanssi ja koreografiaoppi herätti lisää mielenkiintoa myös sen syvempään tutkimukseen, mitä kaikkea opimmekaan ihmisyydestä liikettä tutkimalla ja sen äärellä pysähtymällä ja sitä katsomalla. Herkistymistä, oivalluksia ja avautumisia. Innoissani mysteerin äärellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti