The dance is a poem.

Vasta kaksi kuukautta opintoja tanssitaiteen linjalla takana, mutta silti on välillä vaikea uskoa, että tämä melkein yhdeksän kuukauden pituinen matka tanssin maailmaan on vasta aluillaan, niin paljon nämä ensimmäiset kuukaudet ovat pitäneet sisällään.

Viime viikolla anatomian kurssi päättyi tenttiin ja ihan mukavasti lihakset ja luut olivat jääneet mieleen, jopa latinaksi. Uusi viikko toi mukanaan kuitenkin uudet haasteet, kun Markon kanssa siirryimme opiskelemaan baletin didaktiikkaa ja vaihdoimme latinasta baletin ranskankielisen termistön pariin.

Tiistaista torstaihin paneuduimme sekä nykytanssiin että improvisaatioon ja kompositioon Veran opastuksella. Tutkimme paljon liikkeen artikulaatiota, lauseiden tanssimista niin yksin kuin duoinakin. Pohdimme paljon myös ilmaisua ja sitä, kuinka tanssijana tulee jättää tilaa katsojan omille tulkinnoille. Että tanssi on kuin metafora, tai runoutta, jolloin usein vähemmän on enemmän; aina ei tarvitse alleviivata merkityksiä liian selkeästi.

Veran kanssa otimme mukaan myös äänen käytön, ja itselleni oli todella haastavaa käyttää omaa ääntäni sillä tavalla kun sitä viikon aikana käytimme. Kauhukseni äänen tuottaminen oli todella olennainen osa koko viikon improvisaatiotunteja, mutta kummasti torstaina ääntä irtosi jo aivan eri tavalla, ja helpommin, kuin tiistaina. Saattoipa viereisessä salissa työskennellyt koulutusporukka kuunnella välillä ihmeissään meidän salissamme ääntä tuottanutta trioa. Viikon jälkeen oli kyllä voittajaolo; minä selvisin ja uskalsin.

En ehkä kesällä tiennyt mihin olin itseni laittanut hakiessani Länsi-Suomen opistolle opiskelemaan, mutta jo nämä kuluneet kaksi kuukautta ovat pitäneet sisällään todella paljon. Välillä on ollut hetkiä kun olen ollut aivan valmis nappaamaan tavarani salin perältä ja kävelemään ulos, mutta samalla olen aina löytänyt itsestäni vielä hieman potkua jatkaa läpi haasteiden, sillä ihan kevyttä tämä opiskelu ei ainakaan omalla kohdallani ole ollut. Tanssin myötä opin koko ajan paljon itsestäni, siitä mitä olen, miten reagoin asioihin, millainen oppija olen, ja kuinka selviän haastavista hetkistä. Ja suurimman osan ajasta tuntuu, että vasta nyt alan löytämään sitä kuka olen, liikkeellä ja tanssilla on valtavan suuri vaikutus itsetuntemukseen.

Omat sooloprojektimme rakentuvat vähän kerrallaan. Jokaisen opettajan tunneilta tulee poimittua hyviä vinkkejä omaan työskentelyyn, musiikkia kuuntelee taukoamatta sillä korvalla olisiko se hyödynnettävissä tai toimisiko se omassa soolossani. Soolo on hahmottunut niin ajatuksissa kuin paperillakin, mutta ennen kaikkea itse tehden ja kokeillen. Tyhjä tanssisali ja minä; se on laboratorio, jossa syntyy jotain sellaista, minkä voin kertoa olevan omakuvani...

Riisuttu

Kun kahdeksan viikkoa sitten aloitimme opiskelun, 

minusta tuntui, että minua kuoritaan kuin sipulia.

 Riisutaan kaikki turha pois, asetutaan tanssisalin lattialle sikiöasentoon 

ja noustaan ylös evoluution tavoin. 

Unohdetaan tanssikengät, kuljetaan paljain jaloin. 

Kävellään etuperi ja takaperin, juostaan, hölkätään, spurtataan, kuljetaan pitkin erilaisia reittejä ja ratoja, hypellen, pyörien, huojuen, heiluen, määrätietoisesti tai ”ihan hukassa” -tyyliin. 

Tässä tanssisalissa ei enää ole sellaista nurkkaa, jossa minä en olisi mönkinyt.

Nyt mietin, voiko tässä iässä syntyä tai synnyttää itsensä vielä uudestaan? 

Tanssi minussa alkaa virrata uudelleen, se pulppuua ja soljuu. 

Paljaaksi kuorittu kehoni on utelias, hereillä ja herkkä.  

Se on valpas ja aktiivinen oppimaan uutta.

Kaikki aistit ovat avoinna.

 Osaan alkaa yhdistää itseäni tilassa, tunteita, ajatuksia, ideoita ja liikettä. 

Esineet alkavat tanssia ja asiat saavat uusia merkityksiä.

Syntyy draaman kaaria, koreografioita ja tarinoita. 

Löydän itseäni uudelleen. 

Alkaa ehkä uusi tarina.

Ja minä voin vaikuttaa siihen.  

Yksin ja yhdessä.

Maisemaa koulun takapihalta...

Seitsemän viikkoa tanssitaiteen opintoja takana, ja tuntuu että aika on mennyt uskomattoman nopeasti. Viikkoihin on mahtunut paljon uutta asiaa, paljon haasteita, mutta myös onnistumisen kokemuksia. Pieni ryhmämme on hioutunut jo nyt tiiviiksi yksiköksi ja muiden kannustuksella ja tuella olemme päässeet yli haasteiden, ja yhdessä on ollut hienoa iloita onnistumisista ja myös nauraa niille hetkille, kun kaikki ei ole mennyt ihan niin kuin olisi pitänyt.

Kuluneiden viikkojen aikana olemme paneutuneet anatomiaan, olemme tutustuneet nykypäivän tanssitietouteen, ja tehtyjen esitelmien myötä olemme tutustuneet myös suomalaisiin koreografeihin ja heidän työhönsä, mikä taas on antanut itselle aivan uutta inspiraatiota opiskeluihin.

Improvisaatiotunnin tunnelmia.

Vaikka oman soolon työstäminen ollut tiedossa heti opintojen alkamisesta lähtien, ja ajatuskin hautunut kaikkien näiden viikkojen aikana, niin vasta tällä viikolla soolot alkoivat konkretisoitua aivan oikeasti, kun lähdimme työstämään niitä Sari Palmgrenin opastuksella. Suureksi kasvanut ajatus soolosta kutistui takaisin itsensä kokoiseksi, kun keskustelimme tunneilla omista sooloistamme, lähtien idean tasolta kohti konkreettista työskentelyä. Oli mielenkiintoista myös huomata, kuinka samanlaisia ideamme erilaisuudestaan huolimatta ovat, siksi yhteisen teeman löytäminen ei tule tuottamaan haasteita, sen huomasimme jo ensimmäisen työpajapäivän jälkeen.

Tällä viikolla oma soolo konkretisoitui myös tehden. Torstai-iltapäivän työpajassa saimme tehtäväksi jalkautua koulun ympäristöön ja etsiä paikan omalle minisoololle, jonka työstämiseen aikaa saimme puoli tuntia. Tämän jälkeen kiersimme katsomassa toistemme soolot ja karistimme myös hieman paineita pois soolon työstämisestä ja yleisölle esiintymisestä. Oli upea huomata, kuinka paljon ympäristö inspiroi työskentelyä, ja kuinka lopulta oli yllättävän helppoa löytää "draaman kaari" omaan tanssiin, ja kaiken lisäksi myös esittää se muille.

Syksyn edetessä työmäärä tuntuu lisääntyvän, mutta toisaalta se tuo arkeen myös mielenkiintoisia haasteita. Nyt kun alkuviikkojen fyysinen väsymys on alkanut helpottaa, on ehkä enemmän rahkeita kaiken muunkin hoitamiseen. Soolon tekeminen tulee olemaan ajatuksissa varmasti seuraavat 1,5 kuukautta, eikä vain ajatuksissa, vaan vieden aikaa myös arjesta koulupäivien lisäksi. Eikä omakuvan työstäminen sooloksi ole aiheena kevyimmästä päästä, mutta toisaalta tämä tuokin projektiin oman mielenkiintoisen lisänsä. Ja haasteista huolimatta on mielenkiintoista sukeltaa niin sooloprojektiin kuin muihin opintoihinkin kokonaisvaltaisesti ja täysillä.

On kiinnostavaa nähdä mihin tämä matka meistä itse kunkin kuljettaa...

Tanssitaidelinjan sooloprojekti on alkanut

Tällä viikolla aloitettiin soolojen teko Tanssitaidelinjalla koreografi Sari Palmgrenin johdolla. Soolojen ensi-ilta on marraskuun lopussa Länsi-Suomen opistossa.

Valokuva: Sari Palmgren

Oman kehon kuuntelu

Yksi viikko taas takana ja se meni aika normaalissa rutiinissa. Huomasin olevani uupuneempi tunneilla tällä viikolla. Ihmetytti kun kehoni väsyi nopeasti tunnilla tehtävistä asioista, joista en normaalisti väsynyt. Unirytmissä tai ruokavaliossa ei ollut tapahtunut mitään muutoksia. Syynä saattoi olla stressi, koska olin stressaantunut aika monesta asiasta tällä viikolla. Otin sitten tunneilla vähän rennommin. On tosi tärkeä kuunnella omaa kehoaan ja mennä oman kehonsa olotilan mukaan.

Torstaina meillä oli tarkoitus olla jazz-koreografian kuvaus, mutta yksi ryhmämme jäsenistä ei sinä päivänä päässyt tulemaan, joten päätimme olla kuvaamatta tällä kertaa. Sen sijaan teimme paljon improvisaatioharjoituksia. Tunnin viimeinen harjoitus oli hauskin kun vain tanssimme vapaasti ja tehtävänä oli ottaa välillä muiden liikkeistä sisältöä omaan liikkeeseen.

Tanssissa päätä ja häntää

On tapana päivitellä, ettei jossakin touhussa ole mitään päätä eikä häntää. Tanssissa kuitenkin on, parhaimmillaan, erityisen paljon päätä ja häntää.

Tämän ja paljon muuta saimme oppia viikon aikana, jolloin meitä opetti vieraileva tanssitaiteilija, tanssin opettaja ja koreografi Vera. Jälkikäteen ajatellen tuntuu siltä, kuin olisimme tehneet pienimuotoista anatomista ruumiinavausta nykytanssista viikon aikana. Opiskelimme omien kehojemme liikettä tutkien sekä keskustellen, mistä nykytanssi koostuu. Millaisia liikkeen laatuja, suuntia ja rytmejä on? Miten keho ja mieli voivat yhtyä liikkeessä? Entä jos mieleni ei johdakaan kättäni, vaan käteni ajattelee sitä liikuttaessa? Mitkä ruumiinosat johtavat liikettä ja millaista liikettä siitä seuraa? Millainen on esimerkiksi rullaava, työntävä tai liukuva liike? Miten voimme liikkua lattialla, keskitasossa tai pystyasennossa?

Ja se pää ja häntä. Ah, miten hieno laitos ihmiskeho onkaan. Oli tajuntaaräjäyttävää huomata, miten kokonaisvaltaisesti pään ja hännän huomioiminen liikkeessä, muuttaa liikkeen sujuvuutta ja tunnetta kokonaisena kehona liikkumisesta. On yksi asia katsoa ja yrittää päästä kiinni edessä seisovan tanssinopettajan liikkeisiin ja toinen asia saada omaan kehoon oivallus ja tuntuma jonkin liikkeen sujuvuudesta. Esimerkiksi lattiatason meritähtimäisiä rullauksia voi joutua ajattelemaan hyvin monimutkaisesti: nyt vasen käteni tekee sitä ja tätä ja lantioni liikkuu vastakkaiseen suuntaan jne. Tällaisessa tavassa suorittaa liike, tunne kokonaisvaltaisesti liikkuvasta kehosta voi helposti hukkua ja siihen liittyvä tunnekokemuskin voi olla hajanainen. Sen sijaan, jos ajattelemme, että meritähtiliikkeen laajenemisvaiheessa häntämme eli häntäluumme ja päämme ovat mahdollisimman kaukana toisistaan ja supistumisvaiheessa mahdollisimman lähellä toisiaan, kokemus liikkeestä muuttuu. Koin viikon aikana parhaimmillaan suurta iloa siitä, että aikaisemmin kömpelöltä ja vaivalloiselta tuntuvasta liikkeestä tuli, ainakin ajoittain, sujuvaa ja vaivatonta. Keho ja mieli pysyivät yhdessä ja raajat ikään kuin tekivät ihan itsekseen sen, mitä niiden kuuluikin tehdä, kun huomio keskittyi suureen johtolankaan, päähän ja häntään. Sain hetkeni kissana.

Jännittäviä elämyksiä oli myös koreografiaharjoitteiden, kompositioiden kanssa. Sijoitimme tyhjään tilaan esineitä, tuolia, villapuseroa, siivousmoppia ja jumppapatjaa. Sen jälkeen sijoituimme tilaan itse ja aloimme tanssia duettoina ja trioina. Oli hienoa huomata, miten tilaan sijoittaminen ja sijoittuminen loivat kehyksiä erilaisilla merkityksille, jännitteille ja tarinallisille mahdollisuuksille. Jos harjan varsi sijoitettiin liian ilmiselvään paikkaan, yhtäkkiä asetelmasta katosi jännite tai mielenkiinto. Ja toisaalta tuolin asettaminen juuri siihen kutkuttavaan paikkaan tyhjässä tilassa kutsui mielikuvituksen laukkaamaan villisti ja tanssijalan vipattamaan. Tämä kaikki tietysti oli katsojan ja kokijan silmässä, eri asetelmat varmasti liikuttivat meitä ryhmäläisiä eri tavoin. Oli myös todella antoisaa katsoa ja itse tanssia näissä asetelmissa. Suhde toisiin tanssijoihin ja esineisiin tilassa synnytti vuorovaikutusta ja halun tanssia tietynlaisia liikettä suhteessa toisiin. Tanssi tuntui syntyvän ikään kuin itsestään ja kun antoi sen tulla, oli todella vapauttavaa olla välittämättä, miltä se näyttäisi ulospäin. Tanssi syntyi yhdessä muiden liikkeiden ja esineiden luomien merkitysten ruokkimana.

Kaiken kaikkiaan viikko tarjosi paljon luovuutta ruokkivaa ravintoa. Vaikka en ole teknisesti taitava ja kehoani rajoittavat tällä hetkellä monenlaisest kivut ja kolotukset, minulla on toivoa tanssijana ja luovana tanssijana. Kehoni voi olla vajavaisuuksista huolimatta elävä, merkityksiä luova ja kokemuksia ja tunnetiloja välittävä ja kommunikoiva. Nykytanssi ja koreografiaoppi herätti lisää mielenkiintoa myös sen syvempään tutkimukseen, mitä kaikkea opimmekaan ihmisyydestä liikettä tutkimalla ja sen äärellä pysähtymällä ja sitä katsomalla. Herkistymistä, oivalluksia ja avautumisia. Innoissani mysteerin äärellä.